Lasten ollessa pieniä ei saanut öitään nukkua ja tiskipöytä täyttyi tunnissa. Pesukoneellinen pyykkiä piti pestä kerran tai pari päivässä ja imurin esiinkaivaminen oli välttämätön uroteko. Silloin ajattelin joskus, kuinka nauttisin aikuisen ihmisen iloista ilman vaatimuksia vanhempainiltoihin, iltasadun luentaan niin väsyneenä, että omat silmät lurpahtivat kiinni ennen lasten nukahtamista. Kuinka nauttisin elämästä ilman huolta huomisista herättelyistä ja heräämisistä!

 

Kun töissä jännitin seuraavan päivän tapahtumajärjestelyitä; olinko muistanut kaiken vai puuttuiko jotain tärkeää, sujuisiko oma puhe takeltelematta tai saisinko ylipäänsä perusteltua rahantarvetta toimintaan, kavereita innostettua tai asiakkaita tyytyväisiksi, ajattelin myös joskus, kuinka nauttisin kiireettömistä päivistä, joita muiden vaatimukset eivät ohjaisi.

 

Nyt lapset lapsineen vierailevat vain satunnaisesti ja työelämän vaatimukset ovat mennyttä. Elän parasta sitku-elämää. Mutku nyt tulee mieleen se kaikki mennyt, jota ei takaisin saa. Enkä puhu vaan voimista, jotka eivät kohta riitä enää pullonkorkin aukikiertämiseen hillopurkista puhumattakaan. Muistelen kiireisimpiä vuosia, lasten hymyjä ja luottamusta ja herkistyn. Muistan myös kiivaimmat työvuodet, jolloin työpäivät venyivät ja aina joku oli kysymässä, pyytämässä ja tarvitsemassa.

 

Sitku-elämässä minua tarvitaan harvemmin. Toki lapsenlapset tullessaan ovat täynnä energiaa ja naurua. He tekevät sitten äitienpäiväkortteihin syväanalyysejä: mummu on kiva, kiltti,ihana, hassu ja mummun kanssa on kiva leikkiä, mennä metsään ja uimaan ja syödä. Työtaitoja voin käyttää silloin tällöin yhdistystoiminnassa ja joku joskus kysyy vielä, muistanko jonkun työasian (yleensä en muista) tai kiittelee jostain aikaansaannoksesta. Muuten saan elää unohduksissa ja tarpeettomana kuin vanha, pariton sukka pölyssä sohvan alla.

 

Ja todentotta: minä elän sukkana pölyssä. Vaikka nyt olisi aikaa imuroida vaikka päivittäin, jahkailen edelleen toimeentarttumista. Keittiönkaapinovet voisin pyyhkiä kerran viikossa, mutten tee niin, vaan lakoan sohvalle miettimään tarpeettomuuttani ja seuraavaa mahdollista ilonaihetta. Löytyyhän iloja toki: kaveri laittaa viestin tai peukun facebookissa tai peräti soittaa. Pääsen rauhassa ostoksille, voin hakea kirjastosta tarinoita viihdykkeeksi ja virikkeeksi tai katsella televisiota, jos en muuta jaksa.

 

Minun ei tarvitse olla tarpeellinen. Se aika on ohi. Ei tarvitse myöskään mutkutella eikä sitkutella, sillä mutkuttelu ei enää auta ja sitkuttelulla hoitelen itseäni hautaan. Nyt on aika elellä vanhana sukkana, ihmetellä ja kauhistella muiden rientoja, mennä mukaan, jos haluaa ja pystyy. Nyt(kin) on aika elää!